Sitä saa mitä tilaa

Krapula. Fyysinen. Henkinen. Moraalinen.

Samppanjaa. Pari siemausta olutta. Vodkajotakineneregiajuomaa. Lonkero. Ja niitä ihania Namu-drinkkejä. Kaksin käsin. Siis todellakin tarpeeksi. Ei kuitenkaan siideriä eikä shotteja. Se vielä olisikin puuttunut.

Hauska ilta! Laulua. Tanssia. Naurua. Humalaa. Pizzaa. Mokia...

Kuten esimerkiksi... Kuvittelinko oikeasti, että se drinkin koristeena ollut aniskukka maistuisi sellaisenaan syötynä hyvältä? Missäköhän sosiaalisen median verkostoissa lähtee pyörimään se video, jonka viereisen pöydän mies kuvasi minusta ja ystävästäni tanssimassa, hmmmm, sanotaanko nyt, vaikka, että, tuota, "viehkeästi"?  Entä kannattiko sitä yhtä juttua nyt hei ihan oikeasti sanoa ääneen? Etenkään juuri sille tyypille! Seuraava kohtaaminen tullee olemaan mielenkiintoinen. Niin, ja missä onkaan pankkikortti? Pakko myös myöntää, että pahinta mokaa en edes kerro tässä.

Eikös salaamisen pakko kerro juuri siitä, että kaikki ei ole niinkuin pitäisi? Vaikka kyse yksittäisestä ylimenokerrasta ("sattuuhan sitä kaikille") eikä mistään pysyvästä humalatilasta tai joka humalassa toistuvasta kuviosta ("ei ole tapana"), niin pitikö tätä yhtäkään kertaa kuitenkaan kokea? Miksi ihmeessä tällaista pitää tehdä itselleen? Ja miksi sitä kutsutaan hauskanpidoksi? Ei minua naurata yhtään. Ei ole tapana, ei, ja sattuuhan sitä, juu, mutta miksi ihmeessä sattuu kertaakaan, kun voisi estääkin, ihan itse?

Salaamispakkofiilis sentään soittaa hälytyskelloja. Ystäväni sanoi minulle juuri, että kuinka huolissaan sitä olisikaan syytä olla, jos minusta ei yhtään tuntuisi pahalta se, että join liikaa. Että minkäasteinen ongelma tässä olisikaan käsissä, jos en osoittaisi syyttävällä sormella peiliä, mitä mokiin tulee. Totta tuokin, luulen. Kiitos, viisas ystävä. Ehkä voin antaa itselleni anteeksi, vaikken haluakaan vähätellä omaa typeryyttäni. Kannan kuitenkin vastuuni kuin nainen, joka on kaiken takana ihan itse. Syypää ei ole pullonhenki, koska hän ei minun kurkkuuni väkisin tunge.

Mutta mahdanko ylipäätään muistaa kaiken, mistä olisi syytä katsoa peiliin? Tuskin. Mitä kaikkea sitä onkaan nyt itseltä salassa ja piilossa kadoksiin juodun muistin mukana...

Tätä pahaa oloa en kyllä unohda. Mikä toisaalta oli tarkoituskin. Mutta eikö silti aika tarpeetonta? Oliko se nyt joku uutinen, että yön hilpeys on yhtä kuin aamun kalpeus? Ei todellakaan ollut.

Yöllä tuntui kovasti siltä, että eihän tässä ole edes humalassa. Juu just joo. Eipä. Aamulla lattialta löytynyt puoliksi syöty pizza antoi ensimmäisen vinkin muusta. Vatsassa ja pään sisällä kiertävä fiilis toisen. Ja sitten se pankkikortti... Ja se, mitä en kehtaa kertoa, auts.

Tarkempi pohdintakin vain vahvistaa, että ihan jees ja mallillaan ei ole maailma ollut enää samppanjoiden jälkeen. Mitenköhän voi ystävän todennäköisesti murtunut varvas, josta päätettiin juhlaillan ajan olla välittämättä? Mitä kaikkea muuta olisikaan voinut sattua siinä kunnossa, en uskalla edes ajatella. Ja enkö juuri pari päivää sitten vannonut kunnioittavani elämän arvokkaita hetkiä aivan toisessa hengessä!?! No, sehän oli viime vuonna se, ja tämähän oli sentään uuden vuoden biletys, kyllähän silloin nyt pitää, että nythän puhutaan siis ihan toisesta tilanteesta... Niinkö?

Enkä sitä paitsi enää koskaan juo. En varmana. Tai siis ainakaan niinku silleen liikaa juunou. Juu just joo. Aina sitä ajattelee samaa, kunnes tulee seuraava kerta, eikö?

Mutta hei, tällä kertaa minä myös tarkoitan sitä ainakin seuraavan vuoden ajaksi. En laske tipattomaksi tätä päivää, viimeinen drinkki kun tuli kulautettua pitkälle tämän päivän puolella, eikä krapulapäivä ole selvä päivä, vaikka kuka selittelisi mitä. Karkausvuoden ansiosta saan silti mahtumaan vuoteeni vielä täydet 365 päivää tipatonta. Siis olettaen, että onnistun pysymään tipatta. Pystynkö juhlistamaan suosikkini presidentinvaalimenestystä skoolamalla pelkkää holitonta? Entä perinteinen vappupiknikin skumppa? Uuden lähisukulaisen syntymä? Veljen häät? Pystyisitkö sinä? Tällä hetkellä tunnen vatsassani ja ohimoissani, että minä olen taatusti näissä kaikissa elämän erityisissä juhlahetkissä paremmin läsnä tipattomana, mutta vasta H-hetkellähän sen tietää, voitanko itseni.

Yrittäminen on ainakin hyvä alku. Ja sitähän saa mitä tilaa. Loppuvuodeksi tilaan kyllä edelleen lukemattomia hauskoja iltoja ja ehkä pari pizzaakin, mutten enää kaikenkirjavia alkoholijuomia, kaikenmoisia mokia ja kaiken lamaannuttavaa krapulaa.

Entäs sinä? Oliko "hauska" ilta? Missä olossa menee vuoden ensimmäinen päivä? Fyysisesti, henkisesti ja moraalisesti? Soivatko hälytyskellot? Olisiko syytä soida? Toivottavasti sinun vuotesi alkoi paremmissa merkeissä kuin minulla. Toisaalta pääasia lienee kuitenkin se, missä merkeissä menee loppuvuosi. Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä itselleen parempi tulevaisuus, vaikka olisikin jo liian myöhäistä olla juomatta itselleen krapulaton huomisaamu.