Onko suru ilman tuoppia teeskentelyä?

Ystäväni haudattiin tänään. Hän kuoli aivan liian nuorena. En ymmärrä elämää. Kuolemaa vielä vähemmän.

Sain suruviestin jouluna ja näin vuoden vaihteen kynnyksellä olen sisäistänyt väistämättömän. Murhe on iskenyt. Onneksi tänään työpäiväni mahdollisti sen, että saatoin painaa duunia kyyneleet silmissä, vollottaen välillä vuolaasti ääneen ilman, että kukaan häiriintyi tai häiritsi. Voi, niin paljon rakkaita muistoja!

Muistan, kun teini-ikäisinä vedimme bisset ja siiderit hänen veneellään merenrantalaiturissa. Ajoimme välillä saareen ottamaan vähän lisää ja kävimme rannalla yöuinnilla kumma kyllä hukkumatta. Niinä päivinä ja öinä humala laski yhtä lyhyeksi aikaa kuin aurinko. Emme tarvinneet muuta kuin meren, ystävät ja lonkerot. Se oli elämäni kesä.

En muista sitä yhtä matkaa saaresta rantaan, mutta laituriin päästyämme päätimme ilmeisesti lähteä kaupungin yöhön. Kävimme matkan varrella kotonani, menin vessaan ja… Heräsin aamulla kylpyhuoneen lattialta. Olin sammunut kesken farkkujen vyön sulkemisen. Hän oli ihmetellyt katoamistani ja häipynyt kaupungille, sen verran sekaisin itsekin, ettei ollut tullut ajatelleeksi, että minulle ehkä oli sattunut jotain. Heräsin horroksestani sentään, pahemminkin olisi voinut, mutta me menetimme sen illan yhdessäolon alkoholille. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, antaisin paljon, että olisi se ilta uudelleen. Ottaisin vähemmän.

Teini-iän jäätyä kauas taa, törmäsimme jossain. Menimme bisselle, kuinkas muutenkaan. Hän ei ollut vanhentunut päivääkään! Kotikaupungin murre lauloi läppää entiseen tahtiin muistellessamme menneitä. Siinä oli ollut vähän kaikenlaista, ja kohotimme maljan sille, että me kuitenkin olimme edelleen siinä. Me selvisimme niin monesta. Oi, kultainen nuoruus! Ystävät voivat elää erillään, mutta mieli yhdistää ja sydän sitoo. Otetaan ehdottomasti uudestaan toiste! Skål!

Ei otettu. Kohtasimme enää vain Facebookissa. Parit satunnaiset chattailyt meille molemmille rakkaalla murteella. Syntymäpäivieni alla hän totesi, ettei pääse juhlistamaan minun vanhenemistani, koska on töissä, merellä, tietenkin. Lupasin mennä rantaan moikkaamaan. Mutta kun piti järjestää ne bileiden lonkerot kylmään kesäkuumalla ja seuraavana päivänä oli krapula ja… En mennyt.  Nyt, puoli vuotta myöhemmin, antaisin aika lailla, että olisi se viikonloppu uudelleen. Järjestäisin vähemmän lonkeroa, enemmän kohtaamisia.

Jossittelut sikseen. Turha märehtiä menetettyjä. On aika juhlistaa sitä mitä on ollut. Ystäväni ansaitsee maljan! Minulla on enää tämä päivä ja huominen aikaa juoda ennen kuin vuosi vaihtuu, ja minähän juon, ettei sitten tarvitse haikailla litkujen perään kahteentoista kuukauteen. En kuitenkaan ole innostunut keskustan sykkeestä nyt. Kotona Kalliossa on tarpeeksi kuppiloiden nurkkapöytiä. Tuoppi tiskiin, tippa linssiin ja surun hukuttamista lasiin. Toimii! Ko?

Tämä olut on sinulle, ystäväni! En unohda niitä yhteisiä hetkiämme, jotka muistan. En unohda sitä aikaa, jonka yhdessä tuhlasimme. Olet sydämessäni aina ja minä olen henkesi mukana haudallasi nyt. Minua ahdistaa, päätä painaa, sydän on raskas, koen vetoa mieleni turruttamiseen. Josko vodkaa seuraavaksi, jotta murhe todella hukkuu... Kyllä sinä, hieno mies, olet ansainnut vielä toisenkin! Ystäväni, juon kunniaksesi kuin mies! Kuten silloin, kun…

Ei helvetti.

Silloin, kun menetin illan kanssasi, koska join. Silloin, kun menetin viimeisen kohtaamisen kanssasi, koska olin juonut. Enhän minä sitä halua – minä haluan kanssasi saareen, veneelle, rantaan, merelle.

Äkkiä tajuan, että kaikista humalanhuuruisista muistoista ja krapulanhuuruisista muistamattomuuksista huolimatta se, jota me molemmat palvoimme, ei ollut kuningas alkoholi. Koimme kyllä kaikenmaailman teini-iän alkoholikokeilut yhdessä, mutta ei, se ei  sittenkään ollut se juttu.

Ei alkoholi. Vaan vesi. Kaikkivaltias meri.

Päätän, ettei koskaan ole liian myöhäistä saada takaisin sumulle menetettyjä iltoja ja kirkastaa mieltä ystävyyden kunniaksi. Tarjoilija, saisinko vettä?

Tämä vesi on sinulle, ystäväni! Sinä et tullut maasta, sinä tulit merestä. Suolaiseksi vedeksi pitää sinun jälleen tuleman. Liian pian. Tuskaisen aikaisin. Sinun kunniaksesi tänään, kun sinut on juuri saatettu viimeiselle matkallesi, minä en todellakaan juo enää bissen bisseä, vaikka kuinka suunnittelin tekeväni juuri niin, kuin toiseksi viimeistä päivää. Ei, ei, minä hukutan silmistäni valuvan suolaisen veden veteen tuopissani. Olen erilläni sinusta,  tällä kertaa lopullisesti,  mutta mieli yhdistää ja sydän sitoo edelleen. Vesi yhdistää, vesi sitoo. Lopullisuus ahdistaa, mutten tukahduta sitä viettämällä iltaani seilissä, vaan aion kokea kaikki tunteeni seilaten tyynillä vesillä. Tyynillä vesillä, niinkuin sinäkin nyt siellä toisella puolella. Siellä merenkäynti on rauhoittunut, minä tiedän, ja se rauhoittaa minunkin mieltäni. Minä selviän tästä lähtösi tuottamasta ahdistuksesta parhaiten järjestämättä itselleni vielä lisää selviämistä. Muistamalla veden!

Tämä vesi on sinulle, ystäväni! Sinun muistoasi kunnioittaen lupaan: jos menneisyydessä nuoruuden typeryyksissä onkin tullut menetettyä pala yhdessäolosta nauttimista alkoholille, niin tulevaisuudessa ei. Suhtaudun kunnioituksella, kiitollisuudella ja nöyryydellä jokaiseen päivään, jonka saan elää ja viettää yhdessä muiden kanssa. En haikaile litkujen perään, vaan ihmisten. En enää tuhlaa arvokkaita hetkiä sumuisille soille, vaan seilaan selvillä vesillä.

Tämä vesi on sinulle, ystäväni. Skål!