Kuin viimeistä päivää

Kiire tehdä jotain. Kiire juoda jotain. Viimeinen päivä. Enkä yhtään ole vielä ottanut. En tosin ole myöskään vetänyt tipattoman alkamisen rajaa puoleenyöhön, vaan ympäripyöreästi "uuden vuoden juhlinnan päättymiseen", joten ehkä juhlin (lue: juon) vielä useammankin päivän putkeen ennen kuin siirryn tipattomalle linjalle...

Haluan lonkeron. Kuivan omenasiiderin. Vodkakarpalon. Samppanjaa. Namu-ravintolan koko drinkkilistan. Jotakin yllätyksellistä. Mustikka-shotin. Minttu-shotin. Fisun. Vain. En enempää. Sitten voin lopettaa. Vai voinko? Tai... Enkö aiemmin sitten muka voi?

Haluan skoolata ystävien kanssa ja kohottaa maljan entistäkin paremmalle tulevaisuudelle. Pitäähän sitä vetää vähän enemmänkin, kun vuosi sentään vaihtuu vain kerran vuodessa. Eikö? Haluan pahimman humalan ikinä. Ikimuistoisen fyysisen, henkisen ja moraalisen krapulan. Mokata. Menettää muistini. Voida pahoin. Sitten en tule ainakaan kaipaamaan alkoholia pitkiin aikoihin. Vai tulenko? Tai... Miksi ylipäätään kaipaisin, kamoon, alkoholia?!?

Yritän niin pirun kovasti virittää itseni nyt juomaan. Todellisuudessa ei yhtään huvittaisi. Vuosi vaihtuu neljän ja puolen tunnin päästä, kohta mahikset ovat menneet, enkä silti ole ottanut vielä lonkeron lonkeroa. Onko pakko, vaikka on uuden vuoden aatto? Onko pakko vaikka on viimeinen ilta vuoteen, kun on lupa juoda? Onko pakko, jollei tahdo?

Joulukuu onkin tässä jo mennyt ensi vuoteen henkisesti ja nestemäisesti valmistautuessa: kännit, mokat, krapulat on kyllä koettu ja vielä hyvässä muistissa, paitsi ne hetket, joita en muista alunperinkään. Drinkit, samppanjat, lonkerot on siemailtu ja vielä hyvässä maistissa. Mutta eihän tässä silti pitänyt ennen aikojaan uuvahtaa ja himmailla. Jollen nyt repäise, kaduttaako se neljän kuukauden päästä, kun en voi napata kulaustakaan?

Ja jos jossakin kohtaa tulevaa vuotta kaduttaa, etten tänään napannut, kun vielä olisin voinut, niin menetänkö kasvoni, jos sillä hetkellä sorrun, vaikka vain yhdeksi illaksi tai yhden lasin verran? Vai menettäisinkö ehkä kasvoni pikemminkin siksi, että katuisin jotakin niin naurettavaa, kuin juomattomuutta... Ja ne kasvot - katoaisivatko ne vain peilistä vai muuttuisivatko ilmaksi muille?

Mitä väliä?

Tai... Jos tänään, ihan vain siksi, että ensi vuosi tulee pärjätä ilman, juon ihan vain juomisen vuoksi, vain, koska voin, jos juon vaikka väkisin, vaikkei huvita, niin menetänkö kasvoni juuri siksi ehkä jo nyt? No, varmasti ainakin jos juon liikaa. Katsoisin kai peiliin, mutta haluaisinko nähdä peilissä mitään?

Eikö ole maailman typerintä pohtia ylipäätään sitä, kaduttaisiko joskus tulevaisuudessa juomatta jättäminen? Eiköhän se juominen ole todennäköisemmin jälkikäteen kaduttavampaa kuin juomatta jättäminen... Vai pitääkö sitäkään katua? Se on semmosta välillä, rapatessa roiskuu ja juodessa loiskuu, kaikillahan joskus menee yli, hauskaahan sellanen vaan, ei pidä niin turhan vakavasti, eikun eteenpäin.

Entä jos juonkin ihan vain kohtuullisesti tänään? Olenhan rajani tietävä aikuinen! Kestänkö sitten ympärillä kännisekoilevat muut ihmiset?

Jollen kestä nyt, niin miten sitten kestän koko ensi vuoden ajan, kun en itse juo YHTÄÄN?

Mitä, jos ensi vuonna sekoilenkin ihan ilman syntipukkijuomia! Millä tasolla kasvojen menetys onkaan sitten, kun mokiin ei ole syynä edes alkoholi...

Onkohan tämä nyt ihan viisasta. Tai tarpeen. Koko tämä päätös ensi vuodesta. Koko tämä pohdinta alkoholista. Tänään tai koskaan.

Jospa otankin koko tulevan vuoden ihan vain päivä ja tilanne kerrallaan. Tai siis: jospa olen koko vuoden päivä ja tilanne kerrallaan ottamatta. Jospa otankin tänäänkin ihan vain fiiliksen mukaan. Tai olen ottamatta.

Jospa en lietsoisi fiilikseksi paniikkia jostakin niin elämää pienemmästä turhasta kuin alkoholi. Eihän alkoholilla ole minkäänmoista merkitystä. Ei elämässä. Ei hauskanpidossa. Ei ilossa. Ei bilettämisessä. Ei yhdessäolossa. Ei juhlassa. Ei voi olla.

Eihän?

Onko suru ilman tuoppia teeskentelyä?

Ystäväni haudattiin tänään. Hän kuoli aivan liian nuorena. En ymmärrä elämää. Kuolemaa vielä vähemmän.

Sain suruviestin jouluna ja näin vuoden vaihteen kynnyksellä olen sisäistänyt väistämättömän. Murhe on iskenyt. Onneksi tänään työpäiväni mahdollisti sen, että saatoin painaa duunia kyyneleet silmissä, vollottaen välillä vuolaasti ääneen ilman, että kukaan häiriintyi tai häiritsi. Voi, niin paljon rakkaita muistoja!

Muistan, kun teini-ikäisinä vedimme bisset ja siiderit hänen veneellään merenrantalaiturissa. Ajoimme välillä saareen ottamaan vähän lisää ja kävimme rannalla yöuinnilla kumma kyllä hukkumatta. Niinä päivinä ja öinä humala laski yhtä lyhyeksi aikaa kuin aurinko. Emme tarvinneet muuta kuin meren, ystävät ja lonkerot. Se oli elämäni kesä.

En muista sitä yhtä matkaa saaresta rantaan, mutta laituriin päästyämme päätimme ilmeisesti lähteä kaupungin yöhön. Kävimme matkan varrella kotonani, menin vessaan ja… Heräsin aamulla kylpyhuoneen lattialta. Olin sammunut kesken farkkujen vyön sulkemisen. Hän oli ihmetellyt katoamistani ja häipynyt kaupungille, sen verran sekaisin itsekin, ettei ollut tullut ajatelleeksi, että minulle ehkä oli sattunut jotain. Heräsin horroksestani sentään, pahemminkin olisi voinut, mutta me menetimme sen illan yhdessäolon alkoholille. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, antaisin paljon, että olisi se ilta uudelleen. Ottaisin vähemmän.

Teini-iän jäätyä kauas taa, törmäsimme jossain. Menimme bisselle, kuinkas muutenkaan. Hän ei ollut vanhentunut päivääkään! Kotikaupungin murre lauloi läppää entiseen tahtiin muistellessamme menneitä. Siinä oli ollut vähän kaikenlaista, ja kohotimme maljan sille, että me kuitenkin olimme edelleen siinä. Me selvisimme niin monesta. Oi, kultainen nuoruus! Ystävät voivat elää erillään, mutta mieli yhdistää ja sydän sitoo. Otetaan ehdottomasti uudestaan toiste! Skål!

Ei otettu. Kohtasimme enää vain Facebookissa. Parit satunnaiset chattailyt meille molemmille rakkaalla murteella. Syntymäpäivieni alla hän totesi, ettei pääse juhlistamaan minun vanhenemistani, koska on töissä, merellä, tietenkin. Lupasin mennä rantaan moikkaamaan. Mutta kun piti järjestää ne bileiden lonkerot kylmään kesäkuumalla ja seuraavana päivänä oli krapula ja… En mennyt.  Nyt, puoli vuotta myöhemmin, antaisin aika lailla, että olisi se viikonloppu uudelleen. Järjestäisin vähemmän lonkeroa, enemmän kohtaamisia.

Jossittelut sikseen. Turha märehtiä menetettyjä. On aika juhlistaa sitä mitä on ollut. Ystäväni ansaitsee maljan! Minulla on enää tämä päivä ja huominen aikaa juoda ennen kuin vuosi vaihtuu, ja minähän juon, ettei sitten tarvitse haikailla litkujen perään kahteentoista kuukauteen. En kuitenkaan ole innostunut keskustan sykkeestä nyt. Kotona Kalliossa on tarpeeksi kuppiloiden nurkkapöytiä. Tuoppi tiskiin, tippa linssiin ja surun hukuttamista lasiin. Toimii! Ko?

Tämä olut on sinulle, ystäväni! En unohda niitä yhteisiä hetkiämme, jotka muistan. En unohda sitä aikaa, jonka yhdessä tuhlasimme. Olet sydämessäni aina ja minä olen henkesi mukana haudallasi nyt. Minua ahdistaa, päätä painaa, sydän on raskas, koen vetoa mieleni turruttamiseen. Josko vodkaa seuraavaksi, jotta murhe todella hukkuu... Kyllä sinä, hieno mies, olet ansainnut vielä toisenkin! Ystäväni, juon kunniaksesi kuin mies! Kuten silloin, kun…

Ei helvetti.

Silloin, kun menetin illan kanssasi, koska join. Silloin, kun menetin viimeisen kohtaamisen kanssasi, koska olin juonut. Enhän minä sitä halua – minä haluan kanssasi saareen, veneelle, rantaan, merelle.

Äkkiä tajuan, että kaikista humalanhuuruisista muistoista ja krapulanhuuruisista muistamattomuuksista huolimatta se, jota me molemmat palvoimme, ei ollut kuningas alkoholi. Koimme kyllä kaikenmaailman teini-iän alkoholikokeilut yhdessä, mutta ei, se ei  sittenkään ollut se juttu.

Ei alkoholi. Vaan vesi. Kaikkivaltias meri.

Päätän, ettei koskaan ole liian myöhäistä saada takaisin sumulle menetettyjä iltoja ja kirkastaa mieltä ystävyyden kunniaksi. Tarjoilija, saisinko vettä?

Tämä vesi on sinulle, ystäväni! Sinä et tullut maasta, sinä tulit merestä. Suolaiseksi vedeksi pitää sinun jälleen tuleman. Liian pian. Tuskaisen aikaisin. Sinun kunniaksesi tänään, kun sinut on juuri saatettu viimeiselle matkallesi, minä en todellakaan juo enää bissen bisseä, vaikka kuinka suunnittelin tekeväni juuri niin, kuin toiseksi viimeistä päivää. Ei, ei, minä hukutan silmistäni valuvan suolaisen veden veteen tuopissani. Olen erilläni sinusta,  tällä kertaa lopullisesti,  mutta mieli yhdistää ja sydän sitoo edelleen. Vesi yhdistää, vesi sitoo. Lopullisuus ahdistaa, mutten tukahduta sitä viettämällä iltaani seilissä, vaan aion kokea kaikki tunteeni seilaten tyynillä vesillä. Tyynillä vesillä, niinkuin sinäkin nyt siellä toisella puolella. Siellä merenkäynti on rauhoittunut, minä tiedän, ja se rauhoittaa minunkin mieltäni. Minä selviän tästä lähtösi tuottamasta ahdistuksesta parhaiten järjestämättä itselleni vielä lisää selviämistä. Muistamalla veden!

Tämä vesi on sinulle, ystäväni! Sinun muistoasi kunnioittaen lupaan: jos menneisyydessä nuoruuden typeryyksissä onkin tullut menetettyä pala yhdessäolosta nauttimista alkoholille, niin tulevaisuudessa ei. Suhtaudun kunnioituksella, kiitollisuudella ja nöyryydellä jokaiseen päivään, jonka saan elää ja viettää yhdessä muiden kanssa. En haikaile litkujen perään, vaan ihmisten. En enää tuhlaa arvokkaita hetkiä sumuisille soille, vaan seilaan selvillä vesillä.

Tämä vesi on sinulle, ystäväni. Skål!

Onko ilo ilman kuplivaa teeskentelyä?

Nyt se on päätetty. Koko vuosi 2012 ilman tippaakaan alkoholia. Ilman minkäänlaista vedonlyöntiä asiasta. Vapaaehtoisesti. Oma-aloitteisesti. Itsepäisesti. Täysi vapaus sortua tai valita poikkeustilanteita. Kaikki kiinni vain omasta tahdosta, pelissä vain oma kunnia, palkintona vain oma terveys.

Toiset kannustavat ja uskovat minun suoriutuvan tästä helposti, olenhan sentään sisukas omatahtoinen nainen, joka osaa pitää itsestään huolen. Toiset nauravat typerälle pystyvyyskuvitelmalleni ja väittävät minun sortuvan ensimmäisen kuohuviinin poksahtaessa, tai viimeistään sitten, kun poksahtava on aitoa samppanjaa, olenhan kuitenkin menevä ja vietävissä oleva tytönhupakko, jonka tärkeysjärjestyksissä elämykset sijoittuvat ennen kaikkea. Jotkut ajattelevat mieleni tylsistyvän, jotkut kirkastuvan. On niitä, jotka väittävät terveellisen elämän olevan mahdollista vasta tämän myötä, ja niitä, joiden mielestä kohtuus olisi äärimmäisyyttä terveellisempää. Minulle sanotaan, että suhteeni alkoholiin täytyy olla sairaalloinen, kun "joudun" tekemään tällaisen ratkaisun - ja että alkoholisuhteeni on selvästikin keskimääräistä terveempi, kun "pystyn" tällaiseen ratkaisuun. Yksille tämä on täysin turhaa, yksille elämää suurempaa. Kuulen sekä tehneeni järjettömimmän päätöksen ikinä että olevani järkevin kaikista. Jotkut kysyvät miksi, jotkut tietävät miksi. Osalle tämä on iso vitsi, osalle kaikkea muuta. Toisten mielestä tämä tarkoittaa sitä, että alkoholi on minulle ongelma, toisten varma viisaus vahvistaa tämän osoittavan, että alkoholi nimenomaan ei ole minulle ongelma. Osa on sitä mieltä, että päätös on elämäni paras ja synnyttää minut uudelleen, etenkin minun keskelle viihdemaailmaa ja ilmaisen viinan bileitä sijoittuvassa elämässäni. Osa on sillä linjalla, että päätös on elämäni typerin ja kuolleena syntynyt, etenkin minun keskelle viihdemaailmaa ja ilmaisen viinan bileitä sijoittuvassa elämässäni...

Itse uskon heidän kaikkien olevan oikeassa. Toisin sanoen: en minä vaan tiedä kuinka tässä käy ja mitä tämä kertoo. En todellakaan. Mutta otan selvää! Syön joko hattuni tai sanani, mutta tippaakaan en juo! Vai juonko... Eihän YKSI tippa vuoden aikana mitään merkitsisi, yksi vaan... Eihän?

Jos sorrun, en suostu sortumaan siksi, ettenkö kokisi voivani pitää hauskaa ilman kuplivaa. Ilman hauskaakin voi olla kuplivaa, joten taatusti myös ilman kuplivaa voi olla hauskaa. Voihan?

Joka tapauksessa aion katsoa peiliin ja olla rehellinen. Jos sorrun, kerron. Jos olo on hyvä, kerron. Jos kaipaan, kerron. Jos vituttaa, kerron. Okei, okei: miten niin "jos"?

Joka tapauksessa vuoden 2012 päättyessä olen oppinut itsestäni uutta, ja uskonpa, että jotakin todella perustavanlaatuista. Kun käyn tämän läpi, tiedän, mikä saamistani itseäni koskevista ennakkokommenteista osui oikeaan. Kyllä, kyllä: KUN!